(Karjalan ja Petsamon evakkojen tuntoja)

Lainauksia evakkolasten kokemuksista kahdesta kirjasta: ”EVAKKOLAPSET” koonnut Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta sekä Hinkkanen–Simonen ”ELÄMÄÄ EDESTAKAISIN”

Määräys on tullut. Keskiviikkona 15.6.1944 aamulla pitää kylän olla tyhjänä asukkaista.

Maalasin joidenkin tuolien alaosaan isän nimen ja osoitteeksi Ähtäri, jonka tiesimme olevan jossain kaukana Pohjanmaalla.

Punakorvan aamumaito pantiin henttariin, se Eeron toiseen käteen. Toiseen pikkusiskon käsi. Tuolloin oli toiselle evakkomatkalle lähtevän kahdeksanvuotiaan Eeron kasvoille jo asettunut se totisuus, joka häntä seuraa vieläkin.

Äiti, miksei me oteta Jekua mukaan? Se oli ensimmäinen kysymys, joka jäi vaille vastausta. Sen jälkeen kysymyksiä tuli yhä lisää ja vastauksia oli yhä vähemmän.

Katselin, viimeisen kerran kotiani ja kotikylääni veneestä. Kylä oli hiljainen ja autio. Omenapuut kukkivat ja laiho viheriöi.

Neljä viikkoa kestävän evakkotaipaleen ensimmäinen muistikuva on läheltä kotia, pellon toiselta laidalta. Äitini sanoi: Katsokaa lapset! Nyt näette kodin viimeisen kerran. Äiti alkoi itkeä.

Piti jättää koti, piti jättää isä ja kotiseutu. Matka edessä oli tuntematon.

Mihin nyt joudumme? Jotain kosteaa tuntui vierähtävän poskipäilleni.

Me – äiti ja kolme tyttöä – valmistauduimme eväillä ja lähdimme yön selkään härkävaunussa lehmien mukana. Pitkä tavarajuna kolkutteli hitaasti eteenpäin. Juna kulki epätasaisesti, aika kului hitaasti. Aamulla juna pysähtyi tuntemattomalle  asemalle.

Iltapäivällä rantauduimme Viipurinlahden pohjoisrannalle. Aikuiset rasituksesta uupuneina, me lapset pelon ja kauhun kokeneina, märkinä ja viluisina.

Jatkuva jono ihmisiä kävellen, hevoskärryillä, tavaroitten joukossa istuen tai taluttaen tavaroita täyteen lastattua polkupyörää

Mummo, 85-vuotias, turvasi minuun, 13-vuotiaaseen, kun vanhin ja nuorin perheestä lähtivät junaan

Minulle isä laittoi kärryn perässä kulkemaan sonnimullikan. Se ei aina ollut halukas taivaltamaan toisten tahdissa. Tähän hankaluuteen kyllästyneenä ”unohdin” se eräänä aamuna jonkun mäkikumpareen taakse, oli muka ”hävinnyt”.

Pommitus oli päällä, kun päästiin aseman sirpalesuojaan. Pikkuveli meinasi hukkua ihmisten joukkoon. Valitusta ja itkua se oli, mutta sitten tuli hiljaisuus, kun joku aloitti virren: Jumala ompi linnamme. Kaikki yhtyivät siihen.

Matkan aikana nousivat ahdistavana mieleen kaikenmoiset kertomukset hankalista matkakokemuksista ja pommituksista. Silloin ei auttanut muu, kuin vetää takki korvien yli ja ottaa puhelu ylöspäin. Hyvin Hän kaikki hoiti.

Lienemme olleet aikamoinen näky monien päivien ja öiden matkustamisen ja valvomisen jälkeen, nuhruisissa ja likaantuneissa asuissa epämääräisiä nyyttejä kantaen.

Ei nyt sovi, pojat kun tulevat sodasta, pitää olla heille tilaa, emäntä sanoi. Laahustimme takaisin asemalle. Odotusta asemahuoneessa. Viimein tuli mukava isäntä ja lastasi minut pyörän tarakalle. Pääsimme touhukkaan emännän hoiviin. Ja lopulta sain laskeutua makuulle lattiavuoteelle.

Metsänreunatalossa meistä huolehdittiin, surkuteltiin ihmisten kamalaa kohtaloa ja hellittiin, halattiin, sain kanamunia ja omenoita. Ja Helsingin valkotakkinen paksu lääkäri sanoi: Ei mitään matkustamista enää. Lepoa vaan ja terveellistä ruokaa.

Meit siirrettii linja-autoil sinne eräälle kansakoululle. Siellähä myö oltii tarjol vähä ko neekeriorjat enne Amerikas, jot minkälaise perreen kukakii isäntä ottaa. Mein pere ol iso ni myö jäätii sinne koulul iha viimesiks

Mummo lähti ostamaan lapsille kurria naapurista. Hän palasi kasvot kivisinä, iski henttarin hyllylle: ei ollut riittänyt kurria evakoiden lapsille, pitää  antaa vasikoille.

Minulla alkoivat tähänastisen elämäni leppoisimmat viikot. Lähdin päiviksi paimeneen kylän kirjaston aarteita mukanani. Lehmät olivat käyneet kovan koulun kävellessään satoja kilometrejä Pyhäjärveltä Keski-Suomeen. Ne osasivat kulkea jonossa tien reunaa pitkin. Kun annoin lehmille luvan, ne poikkesivat tien sivuun ja alkoivat syödä uutterasti ja sitten kävivät lepäämään. Siellä keskisuomalaisessa metsässä tulivat tutuiksi sekä Annit että kiipeilevät Tarzanit. Siellä unohtuivat sodan kauhutkin.

Ei sitä noin ruukata tehä ja sanua, oli lause, joka tuli tutuksi.

Me opimme läksymme: ei itketä. Äitikin itki vain lehmiä lypsäessään. Seuraavana kesänä muutimme uusiin maisemiin: parakkiin metsän keskelle. Mies nimeltä isä, saapui ja sota jatkui kotona

Asuimme tässä, mutta elimme ajatuksissamme muualla. Ajattelin, että siellä jossain muualla oli varmasti kaikki paremmin. Se oli kuin luvattu maa.

Lapsi vaistosi koti-ikävän, joka oli läsnä arjessa, odotti nurkissa kuin hämärä, työntyi esiin, kutsumatta.

Sanotaan, että lapsen joustava mieli sopeutuu, unohtaa. Minuun evakkous jäi asumaan.

Koulus miun puhheel naurettiin, Moni luopui äidinkielestään.

Mitä kaikkea me evakkolapset mahdoimmekaan tehdä vain miellyttääksemme ja tullaksemme hyväksytyiksi.

Lähdin kahdesti, 3 ja 7 -vuotiaana. Lapsuus oli harmaa: koko ajan oli vähän hätä jonnekin ja levotonta. Aikuisena on paljon mukavampaa.

Lapsuudestani muistan, että siirtokarjalaiset tukivat toinen toisiaan. Oli koettu samoja asioita.

Kovalla  työllä, yritteliäisyydellä, vastuuntunnolla – jopa  liikaakin – evakkolapsi on rakentanut kotimaataan kotona, työssä, politiikassa, taiteessa

Seurustelun  sakramentti,  sisukkuus,  itku  ja  nauru,  huumori,  laulu  ja usko  ovat  kantaneet.

Lapsuudestani jäi mieleen, että oli tärkeää tehdä tai olla tekevinään työtä koko ajan.

Kaupungissa asuvat koulukaverini naureskelivat siirtokarjalaista taustaani. Aikuistuessani se alkoi nousta minulle voimavaraksi. Minusta puhkesi esiin karjalaisen isän tyttö.

Hämmästyttävä oivallus tämän päivän kielellä: isäni oli pakolainen. Olen pakolaisen lapsi.

Jonkinlainen sädekehä, harmonia ja aurinko ympäröi ajatusta isäni lapsuudesta Karjalassa. Työntäyteistä, niukkaakin arkea se lienee kuitenkin ollut. Siellä Pyhäjärven hiekkaisessa mullassa ovat juureni syvällä. Sieltä ovat muuttaneet minuun herkkyys itkuun ja nauruun. Ja joku selittämätön kaipaus Lieneekö evakkolapsenlapsen etuoikeus.

Koonnut Seija Hirvikoski