Kilpailujärjestelyistä vastasivat nuoremman polven edustajat, Seija Hirvikoski ja Sanna Hinkkanen. Suunnittelussa oli mukana myös Jonna Hirvikoski.

Taiteilija Joanna Hauhia työssään

Virpovitsojen ja Pääsiäismunien rivistöä

Kotonani Karjalassa kasvoi pihalla puita.

Niihin laitoin laudanpäistä Kottaraisille kyhäsin pesäpöntön pienoisille.

Aina kerkesit keväällä muistit tulla muilta mailta ehättelit esinmäisnä kertomaan kesän tulosta.

Lienet jo tullut takaisin päässyt syntymäsijoille, Sinne Kotikarjalahan,

pihapuuni kottarainen, Ilovirttäsi virität laulat riemulaulujasi tullesas tutuille maille, Kotipuuhun päästyäsi.

Tuota mietin mielessäni jos lie pönttöskin pahennut laudat tullehet lahoiksi.

On se ollutkin minulta korjaamatta kovin kauan.

Sinne minunkin mieleni tekisi, Sinne vereni vetäisi, muuttolintujen mukana päästä syntymäsijoille. En pääse sinne mä poloinen maatamyöten matkustaja.

Siell´ on esteitä edessä, välillä leveä linja. väätty pitkät piikkilankat, rajapyykit pystytetty, valppaat vahdit vierellänsä.

Se on toiselle luvattu , Luvattu ja luovutettu.

Jää muistoksi ikuinen ikävä mieltä kaipuu kalvamahan.

Pihapuuni kottarainen.

Siellä Koti Karjalassa, ilovirttäsi virität laulat riemulaulujasi tullessas tutuille maille

kotipuuhun päästyäsi. Kuka sitten kuunnelleekin….

Ma.Ku.

Mauno Kurikka

Pyhäkylästä 1897-1987

Pyhäjärvilehdessä 21.3.1966

Irma Karppanen

Ne ol kyl paljo parempii ne tauvitkii Karjalas. Ei sillo etsitty lääkärii eikä juostu neuvolas.

Kehe ei kotkonstit tehonneet hää jäi läsiväks tai kuol.

Ei ketkää verenpaineita mitanneet eikä olt mielenmasennuksii, ku leiväst ol huol.

Ei kolestroolii tunnettu eikä ruokavalioi. Jos ei millo olt sialäskii ol seltii ja potatloi.

Kaik haavat ja rokahtumat verskil kermal voijeltii.

Kivistykset ja pakotukset kuumas saunas hoijeltii.

A ko kel ol sivut kipijät, tavai lapset tallomaa.

Taas korvasärky pit mynstiki lävitse tupaka savvuu tupruttaa.

Erikoise etevä ol meiä kylä kuppari.

Hää ko imas sarvet selkää, ni joha tauti tokeni.

A kesäikan ko lisahutit varpaas kivvee ja kynskii läks pois tykkenää, ni heinäl köytettii rautalehttullo siihe varpaa kärkee järkinää.

Paimenreissul ko kusijaiset toisinaa pääs pistämää, ni lääkkeeks loroteltii sellast vettä, mitä jokasihel ol itsellää.

Hotapulveri ja ruusutipat olliit apteekkilääkkeitä, eikä niitä oikein usjast kenenkää kannant käytellä. Mut jos mie kaik ne lääkkeet haastan mitä enne käytettii, ni eihä kukkaa ennää mänis nykyjääkää apteekkii.

Vaa olliitha ne tauvitkii parempii siel Karjalas, nyt kaikki räähkii nimetkii ko kirjotettaa latinakakas.

Meeri Tuokko-Mansikka.

Irma Karppanen.

Vuosikokous
Toimintakertomus (kiitoksin) ja tilit hyväksyttiin. Johtokunta jatkaa entisenä. Tilintarkastajina Jukka Harjula ja Eija Kuusisto, varalla Pertti Tikka. Toimintasuunnitelma ja talousarvio 2011-2012; Yleinen kokous antoi johtokunnalle seuraavan ohjeen. a) Hankkia tuloja sopivaksi katsomillaan tavoilla. b) Käyttää varoja maltillisesti toimintasuunnitelman toteuttamiseksi järkevällä tavalla.

Muuta ohjelmaa
Marjan ja Kallen kattama ruokapöytä kiinnosti kaikkia. Kuten myös päätöskahvit. Yhteislaulut kaikuivat kiikoislaisen Topi Jokelan tahdittamina reippaasti.  Pertti Hakanen valotti mielenkiintoisesti ensi kesän Pyhäjärvi-juhlien ohjelmaa, jonne kaikki tietysti suunnistamme. Marja Koukku kertoi pääsiäisajan ruuista, Jukka Pusa Pyhäjärven matkoista ja Toivo Hinkkanen virpomaperinteestä. Virpomavitsakilpailusta toisessa jutussa tarkemmin.

Johtökunta järjestäytyi
Pyhäkylä-Seuran johtokunta 2011-2012 :  Toivo Hinkkanen, phj, Antti Kaasalainen,vphj, rahastonh, Seija Jokinen, siht, Mauri Hauhia, Kauko Hinkkanen, Irma Karppanen, Pentti Kiuru, Reini Kukko, Jukka Pusa ja Aino Pöyhönen.
Työvaliokunta: Toivo Hinkkanen, Seija Jokinen , Antti Kaasalainen ja Jukka Pusa.
Uuden ”vanhan” Pyhäkylän koulupiiriä ja Vpl Pyhäjärveä koskevan  arkistotiedon tallennusta useammalle koneelle selvittämään ja eteenpäin hoitamaan valittiin työryhmä: Kauko Hinkkanen, phj, Mauri Hauhia, Antti Kaasalainen ja Jukka Pusa.

Vuosijuhlan kehittäminen
Lasten ja nuorten mukaan saannin kehittämiseksi Seija Hirvikoski ja Sanna Hinkkanen tekivät johtokunnan kokouksen lopuksi ”pyytämättä” johtokunnalle mm. seuraavia ehdotuksia.
Vuosikokouksen ajaksi tulisi järjestää
a)    Lapsille ja / tai nuorille oma ”työpaja”, tms ohjelmaa.
b)    Rinnakkaisohjelmaa niille ”varttuneille” nuorille, jotka ”vierastavat” virallisia kokouksia.
c)    Yhteisesti kaikenikäisille sopivia hauskoja kilpailuja, huutokauppaa, yms.
Näitä ideoita jalostamaan ja ohjelmaa niiden pohjalta valmistelemaan tulisi nimetä oma työryhmä, jossa jäseninä olisi nuoria ja nuoria aikuisia.
Johtokunta kiitti ehdottajia hyvistä ideoista, jotka kirjattiin pöytäkirjaan ja heidän lupauksestaan olla kertaluonteisesti käytettävissä tulevaisuudesssakin.
Toivo Hinkkanen

Toivo Hinkkanen

Virpomavitsa

Minua on ennen ja nyt virvottu monenlaisilla virpomavitsoilla. Pääsääntöisesti

kuitenkin pajunoksilla.

Paras tapaus pari vuotta sitten. Kari, aikuinen lastenlapseni, oli meille tulossa virpomisaikaan.

Muisti virpomisen. Pysähtyi ja taittoi tienvarren puskasta oikein koukeroisen pajunoksan, jossa

pajunkissoja. Ei ollut koristeltu muuten. Sillä virpoi, kuostinkin sai. Vitsa pantiin kuivana maljakkoon.

Pajunkissat pysyivät oksassa kiinni toista vuotta.

Ordotoksien ohjeista löysin mm. seuraavaa.

Valitaan 3-haarainen pajunoksa. Se kuvaa Pyhää Kolminaisuutta.

Leikkaa kreppipaperista 5 kpl 5×5 cm palasia. Määrä kuvaa Kristuksen haavojen

lukumäärää. Taivuttele paperit limittäin, lisää lehdeksi pieni pala vihreää paperia ja

sido kalastajalangalla kiinni oksaan. 3 kukkaa, kolme haaraa. Käytän väreinä

punaista ja valkoista. Usein näkee violettia, mutta se on paaston väri, jota pitäisi

välttää.

Jos pääsiäinen on aikaisessa ja oksissa ei ole lampaita (pajunkissoja), silloin

tehdään kukkia.

Karjalassa ennen lapset keräsivät kaikki karkkipaperit vuoden aikana ja tekivät

näistä kukat. Kylien “sanattomana sääntönä” oli: jos lapsen virpokukat oli tehty

sanomalehdestä, niin virvottava tiesi, että palkka olisi suotavaa saada rahana.

Raha vietiin kotiin, virpoja ei saanut sitä itselleen. Palkka haettiin aina pääsiäisenä.

Kyllä itsekin muistan monia virpomavitsoja karamellipapereilla koristaneeni ennen

Pyhäjärvellä..

Virpomaloruja

Loru Kannakselta (M-L):

Virpoi, varpoi, tuoreeks terveeks.

Isännäl, iso vassa

emännäl perä leviä.

Poika tuokoon minijän

tytär hyvän sulhaisen.

siulle vissat, miulle palkka.

Miulle muna kanasestais

maitotilkka lehmäsestäs,

vähä voita vakkasestas

kopeekka kukkarostas.

Luoja sinnuu siunatkoon.

Virvon varvon vitsasella

kosken pajun oksasella,

Jumala sinua siunatkoon!

Virvon varvon vitsasella,

kosken kevätpajusella,

terveyttä toivottelen,

siunausta siivittelen,

onnea oksalla tällä.

Loru Salmista (HS)

Virpoi varpoi, tuoreeks terveeks

tulevaks vuodeks

oksan ojennan

ja elämän onnea toivotan.

Onni on siunausta,

onni on rakkautta,

onni on hyvä elämä,

en palkkaa vaadi,

enkä velkakirjaa vaadi,

vaan Jumalan siunausta toivotan.

************

Mie se virvon viksuttelen,

rahan eistä raksuttelen,

tuoreeks, terveeks,

tulevaks vuuveks,

sulle vitsa,

miueele palkka.

Virpoi varpoi vitsa uus,

niin kuin talvella kukkiva kuus.

Elämän onnea toivomme teille,

kai palkan maksatte meille!

Virvon, varvon,

tuoreeks terveeks,

tulevaks vuueks.

Vitsa siulle,

palkka miulle.

Annat sie munan vai kanan

*************

Virvon varvon vitsat käyvät,

tulevaks vuueks,

tuoreeks terveeks,

vitsa siul,

kuosti miul.

kuosti = virpomapalkka

Alan virpoa vitsalla

painella pajun vesalla

uuden vuoden uutisiksi

vanhan vuoden vastuksista.

Mie virvon vitsalla hyvällä

pajun varvulla parhaalla.

En mie siulta palkkaa vaadi

enkä velkakirjaa laadi.

Luoja sinnuu siunatkoon.

Virvon varvon vitsasella

kosken koivun oksasella.

Isännälle ikä pitkä,

emännälle perä leveä

ja pojalle hyvä hevonen.

Jumala sinua siunatkoon!

Kalevalaisia virpomisrunoja on myös useita ja ne kuulostavat myös hauskoilta.

“Virvon varvon vitsasella,

kosken kevätpajusella,

terveyttä toivotellen,

siunausta siivitellen,

onnea oksalla tällä.”

“Virvon varvon vitsasella,

rikkaaks, rakkaaks,

ison talon isännäks.

Viikoksi velkaa,

vuueksi vappaata,

sinulle vitsa, minulle palkka.

Annotko munan vai markan!

Kilteiksi pienet piimäsuut!”

Minulle sanat virpolauantai, virpovitsa, palmusunnuntai, virpokuosti ovat tuttuja sanoja jo yli 7-vuosikymmenen takaa. Näin varmasti myös useimmille Karjalassa syntyneille — ja mikä ilahduttavaa, myös monelle evakossa syntyneellekin. Suomeen virpomaperinne on tullut idästä ordotoksisuuden mukana. Seuraavassa lainauksia siitä, mitä asia heille tarkoittaa.

Palmusunnuntai — yksi suurista juhlista

Ordotokseille palmusunnuntai on pääsiäisen, ylösnousemuksen esijuhla. Kansa tervehti Kristustapalmunoksin ja riemuhuudoin. Jo 300-luvulla kristittyjen tiedetään kulkeneen palmusunnuntainakulkueissa palmunoksat käsissään muistaen Vapahtajan Jerusalemiin ratsastamista. Kristinuskonlevitessä juhlan vietto siirtyi kaikkialle kristilliseen maailmaan. Meillä pohjoisessa palmunoksat onkorvattu pajunoksilla, ensimmäisillä talven jälkeen heräävillä kasveilla. Virpominen ja virpovitsatulevat venäjän kielen pajua tarkoittavasta sanasta verba. Venäjäksi palmusunnuntai onkin pajusunnuntai.

Hyvissä ajoin ennen palmusunnuntaita lapset koristelevat kauniisti päiväkodeissa, kouluissa,seurakuntien kerhoissa ja kodeissa virpomavitsoja ja opettelevat virpomaloruja.Pajunoksat siunataan palmusunnuntain aaton vigiliassa.

Palmusunnuntaina virpojat eivät piiloudu naamiaispukujen taakse, vaan sonnustautuvat omiin siisteihin vaatteisiinsa. Siunattujen oksien kera lapset ja lapsenmieliset menevät sukulaisten ja ystävien luo toivottamaan Jumalan siunausta tulevalle vuodelle. Lahjaksi saatu virpomavitsa pitäisi säilyttää ikonin takana Helatorstaihin, eli Kristuksen taivaaseen astumisen juhlan aattoon asti. Tuolloin siunattu virpomavitsa hävitetään polttamalla. Kauniisti koristelluista vitsoista täytyy luopua,  aivan kuten opetuslasten täytyi luopua Kristuksesta, hänen astuessaan taivaaseen 40 päivää ylösnousemuksen jälkeen.

”Virpomispalkka”

Tapana on, että virpomispalkka maksetaan vasta pääsiäisenä, jolloin paasto päättyy. Tavallisin vastalahja virpomisesta on ollut ylösnousemuksen vertauskuva, pääsiäismuna, koska munan suljetun kuoren sisällä on uuden elämän alku. Kristityille muna on ollut varhaiskirkon ajoista alkaen ylösnousemuksen symboli. Päältä päin muna näyttää kuolleelta kuin Kristuksen hauta ja sen suulla ollut kivi. Sisältä murtautuu kuitenkin uusi elämä: Kristus. Tämä pitäisi lapsille kertoa, sillä nykyisin on tapana antaa kiitokseksi myös muita lahjoja. Virpojan tulisi malttaa odottaa pääsiäiseen asti, ennen kuin syö suklaamunansa, vaikka saisikin virpomispalkan jo palmusunnuntaina.

Lapsille opetetaan, ettei virpomaan mennä palkan vuoksi ja että erityisesti virvotaan lähimpiä, kuten perhe, kummit, sukulaiset ja naapurit. Virpominen on siunauksen tuomista, samalla toivotetaan myös elämän uudistumista ja vireyttä. Virpomaloruissa korostetaankin hengellisen ja fyysisen uudistumisen merkitystä. Ordotoksinen kirkko on pyrkinyt säilyttämään kirkollisen perinteen alkuperäisen ajatuksen. Tästä syystä virpomaan mennessä ei pukeuduta noidiksi, velhoiksi tai muiksikaan hirvityksiksi, jotka kuvaavat jotain sellaista, joka on toisella puolella kuin Jumala. Karjalassa ja Itä-Suomessa myös luterilaiset lapset virpovat ilman naamiaisasuja.

Yleinen tietämys uskonnollisten juhlien sisällöstä ja vietosta on vähentynyt. Niinpä jopa toisilleen vastakkaisten juhlien viettotapoja yhdistellään uusiksi roolileikeiksi. Ordotoksit vierastavat ajatusta virpomisesta tuonkaltaisena toimintana. Heille virpomatapojen opettaminen on nimenomaan uskontokasvatusta.
Lähde: TM, lehtori Marianne Kantonen

Pyhäjärvellä

Eipä tuossa ordotoksien perusteluissa oikeastaan mitään pois otettavaa ole. Muistini mukaan pajunvitsoja tottakai etukäteen koristeltiin. Virpovitsojen siunaamisia ei meillä ordotoksien tapaan ollut. Mutta virpomassa me kävimme Virpolauantaina, eli palmusunnuntain aattona. Virpojilla oli aivan normaali, siisti vaatetus. Mitkään naamiopuvut eivät tulleet mieleenkään.
Virpokuosti taas useimmiten saatiin ja haettiin vasta pääsiäisenä.
Virpomassa käytiin kotiväen lisäksi isovanhempia, kummeja,lähinaapureita ja sukulaisia, mikäli asuivat lähietäisyydellä. Mutta ympäri kylää, talosta taloon ei kuljettu.

Trullit ja noitavirpojat?
Lähde:Wikipedia

Pääsiäisnoidat (pääsiäistrullit, trullit tai rullit) liittyvät pääsiäisajan mytologiaan. Ruotsin kielessä troll tarkoittaa peikkoa ja nykyisin myös noitaa.

Uskottiin, että pitkäperjantain jälkeisenä yönä ja pääsiäislauantaina Jumalan suojeleva vaikutus on pienimmillään ja silloin noidat pääsivät mellastamaan maailmassa. Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilainen kuoli pitkänäperjantaina ja nousi kuolleista pääsiäissunnuntaina. Siksi juuri kyseisenä lauantaina pelättiin noitia ja pahan karkottamiseksi muun muassa poltettiin pääsiäiskokkoja.

Nykyinen pääsiäisnoitaleikki on lasten viihteeksi kehitetty yhdistelmä trulliperinnettä (noidaksi pukeutuminen) ja palmusunnuntain virpomisperinnettä (virpovitsat, onnentoivotus ja palkan vaatiminen). Historiallisesti virpominen ja trullit ovat siis vastakkaisia ilmiöitä; (virpominen liittyy ”siunaamiseen” ja trullit ”kiroamiseen”). Etelä Pohjanmaalla ”trullitellaan” pääsiäislauantaisin.

Lukijan kommentti Vikipediassa:
Nykyisin noidat ovat menneet iloisesti sekaisin kristillisten perinteiden kanssa. Palmusunnuntaina  kiertävät virpojat ovat pukeutuneet noidiksi, ja he haluavat “palkkansa” heti. Ei enää puhettakaan siitä, että munat tai muut namuset haettaisiin vasta pääsiäispäivänä.

Mitä me tähän sanomme?

On erittäin ikävää, että kaksi täysin erilaista asiaa yritetään sekoitta keskenään. Murheeelliseksi siitä tulee, kun ”pikku noidat” virpovitsojen kanssa ilmestyvät ovelle. Eivät nykyiset lapset ehkä tunne taustoja. Mutta vanhempien asia pitäisi tajuta.

Pitäisi vain muistaa, että “trulliksi” pukeutuminen ei kuulu palmusunnuntain tradiotioon. Trullit kiertävät vasta pitkäperjantai-yönä tai ”lankalauantaina”. Virpojat kiertävät ”virpolauantaina” tai palmusunnuntain aamuna ja palkka maksetaan vasta pääsiäisenä, ei heti.
Hyvä perinne pilattu ahneudella ja röyhkeydellä.

Erään viisaan neuvon sain joskus kuulla:
Kun tämänkaltaisia ”virpojia” tulee, ei pidä näitä lapsia moittia. Antaa heidän virpoa ja kohteliaasti
sitten ilmoittaa, että ”meillä on sellainen tapa, että virpokuostin saa vasta pääsiäisenä”.
Luonnollisesti sitten pääsiäisenä täytyy ”kuosti” löytyä, jos virpoja tulee sitä hakemaan.

Kuinkas Sinä muistat Teillä lapsena, virvottiinko — ja milloin? Miten pukeuduttiin ja ketä käytiin virpomassa?
Miten suhtaudut ”noitavirpojiin”?
Virpovitsojen koristeluun ja virpoloruihin palaan tarkemmin eri kirjoituksessa.
Toivo Hinkkanen

Sitten siirryin äidinkin suvun tutkimiseen ja ajattelin, että pianpa minä tuon Pärssisen suvun Pyhäjärveltä selvitän ja tutkin. Teille kaikille pyhäjärveläisille on varsin tuttua, miksi se ei niin pikaisesti tapahtunutkaan. Siinä vierähti tunti jos toinenkin Kansallisarkistossa ja joka työmatkalla vuosia, kun Mikkelin suuntaan tai ohi ajelin, varasin aikaa Mikkelin maakunta-arkistoon poikkeamisiin.

Mutta kyllä mielenkiintoisia tuloksiakin syntyi. Mielenkiintoa lisäsi matkat Pyhäjärvelle, äidin tunteneiden henkilöiden kertomukset äidistä, isovanhemmistani, tädeistä ja enoistani. Sitten kävimme tutustumassa Matti ja Anna-Mari Pärssisen talonpaikkaankin ja kuljin useaan kertaan äidin koulutien ja Kaasalaisen Laurin kanssa kävimme talo talolta tienvarren historiaa lävitse.

Sitten tapahtui se löytö – ukilla Matti Pärssisellä ilmeni syntyneen kaksoisveli. Luulin tämän kuolleen pienenä, kun koskaan en hänestä ollut kuullut. Mutta ilmeni, että eipä mies kuollut, kasvoi, meni naimisiin ja muutti Käkisälmen mlk:n Pörtsykän kylään. Siellä sitten syntyi 4 lasta, mutta aika onneton oli Mikon, Annin ja lasten kohtalo. Anni kuoli lasten ollessa aivan pieniä, nuorimmaisen synnytykseen ja niin kuoli syntynyt lapsikin muutaman päivän päästä. Lapset  2 tyttöä ja 2 poikaa jäivät äidittömiksi. Sitten Mikkokin sairastui ja kuoli Viipurin lääninsairaalassa v. 1938, joten nyt koko lapsikatras olivat orpoja ja joutuivat tätiensä ja enojensa hoiviin.

Sodan jaloissa perheetkin hajosivat jo muutoinkin ja lapset joutuivat evakkoon Vaasaan, tulivat sieltä sitten jonkun joukon mukana Nokialle ja oli tätinsä katsellut Nokialla talon ikkunasta tielle, nähnyt rääsyisen joukon ja tunnisti, että tuossahan ovat Mikon ja Annin lapset. Näin alkoi tie vähän paremmalle tolalle. Mikko ja Antti sitten joutuivat sijoituslapsiksi Uudenmaan Pyhäjärvelle maataloon, jossa isäntä ei ollut niitä hempeimpiä. Pelloille piti lähteä jo pienenä.

Kun sitten seurailin näitä poikien jälkiä kirkonkirjoista, päädyin molempien Antin ja Mikon asuinpaikalle Tampereelle. Tosin Antti oli jo edesmennyt, mutta Mikkoa lähdin tapaamaan.
Näin sain kuulla monia hyvin mielenkiintoisia tarinoita ukistani, äidistäni ym.

Päätimme järjestää kunnon sukujuhlat ja ne pidettiin v. 2000 kauniina kesäkuun alkupäivänä Tampereella. Oli reilusti yli 80 osanottajaa ja monet serkukset, jotka koskaan eivät olleet tavanneet toisiaan, tapasivat nyt ikäihmisinä. Tulipa siinä monta muutakin sukuhaaraa tutuiksi toisilleen.
Olin tulostanut sukuhaaroittain jokaiselle perheelle oman sukukansion ja nimilaput rintaan, jotta näimme, kuka kukin oli ja mistä sukuhaarasta.

Itse ajattelin, että ei varmaan äitinikään tiennyt mitään näistä serkuistaan, mutta erehdyin pahan kerran. Siinä pöydässä istuessani Mikon ja Annin vanhimman tyttären, äitini serkun kanssa tarinoimassa, hän kertoi olleensa kerran 40-luvun lopulla häissä yhden serkkunsa luona Laviassa.  Kyselin, missä päin Laviaa ja selvityksestä päädyin tätiini Hilja Peltoniemeen, os. Pärssinen, joka avioitui Lavian Hauniaan Mauno Peltoniemen kanssa.

Sitten tuli mielenkiintoista. Täti kertoili, että he eivät kuitenkaan yöpyneet tuossa talossa, vaan muutaman kilometrin päässä olleessa talossa. Uteliaisuuteni kasvoi. Missä ja millaisessa talossa?
No se oli sellainen punatiilinen talo metsän reunassa, sukulaistalo. Ahaa, nyt sytytti, se on minun syntymäkotini, isäni suunnittelema ja oman tiilitehtaan punaisista tiilistä muurattu. Äiti olikin siis tiennyt serkkunsa, mutta koskaan näistä ei ollut tullut puhuttua hänen eläessään.

Löytyipä sitten vielä lisää äitini serkkuja ja hänen laaja sukunsa. Tämä serkku Varpu, oli äitini Antti-isoisän vanhin tytär, joka avioitui Lumivaaraan. Löytyi vielä Käkisalmen Vuohensaloon avioitunut Helena Vuohelainen os. Pärssinen. Hänen tyttärensä Ilma Kukko, os. Vuohelainen oli naimissa Tuomas Kukon kanssa ja perhe asui pitkään Heinäsenmaan saaressa, ulkosaari Laatokalla. Tästä Tuomaksesta ja hänen isästään löytyy mielenkiintoinen tarina Kukkojen suku-kirjasta.

Tällaista on tämä sukututkimus. Kaikkea se paljastaa, mutta mielenkiintoisinta on, että nuo puisevilta tuntuvat sukuluettelot alkavat näiden tapaamisten ja tarinoiden kautta todella elämään.

Pyhäkylän koulupiiri- ja –kyläkirjasta löytyy Matti ja Anna-Mari Pärssisen ja heidän lastensa tarinat nykypolviin saakka. Ne olen halunnut tallentaa jälkipolvilleni ja jokaiselle lapselleni ja sisaruksilleni on jaettu omat kirjat muistoineen.

Timo Pohjola
Sylvi Pärssisen poika
Salosta

Timo Pohjola

Pyhäjärveläistä voimaa uuden Salon kaupungin synnyttämisessä!

Kuka minä olen?

Olen syntyisin Lavian pitäjän Riihon kylästä, johon äitini Sylvi os. Pärssinen, Matti ja Anna Mari Pärssisen tytär, oli “sotasaaliina” viety suuren satakuntalaisen maatalon pojan puolisoksi. Syntymäajakseni kirjattiin 18.08.44. Isäni näki minut ensi kerran vasta n. 3 kk:n ikäisenä.

Isäni sodassa!

Isäni Antti Pohjola oli taistelemassa talvisodassa Laatokan pohjoispuolella ja jatkosodan aikana sotapoliisina Pyhäjärvellä. Sieltä hän toi äitini jo v. 1942 Satakuntaan isoon maataloon miniäksi, vaikka jäi itse vielä lähes kahdeksi vuodeksi taistelemaan Karjalan kannakselle Suomen itsenäisyyden puolesta. Antti-isäni joutui vielä Lapin sotaankin useaksi kuukaudeksi, ennen kuin pääsi viettämään siviilielämää perheensä kanssa, jossa oli silloin jo kaksi perillistäkin.

Hän johti Taipaleen taisteluissa joukkuettaan ja loppuvaiheessa komppaniaa, joka koostui oman kylän miehistä ja monista oman yrityksen työntekijöistäkin. Komppanian vääpelinä oli setäni, isän ollessa päällikkönä.

Isästäni tosin muistoni ovat vähäiset, koska hän kuoli tapaturmaisesti jo v. 1953, ollessani 9-vuotias. Äitini 30-vuotiaana leskenä jäi yksin kasvattamaan ja kouluttamaan meitä neljää alle 10-vuotiasta lasta. Oli siinä äidilläni urakkaa, mutta hienosti hän jaksoi karjalaisella sitkeydellä ja optimismilla. Kotonani myös luotettiin aina siihen, että Taivaan Isä meitä johdattaa, auttaa ja varjelee, kuten iltarukouksissa aina muistettiin rukoilla.

Laviaan avioituneita

Sodan jälkeen vielä kaksi Sylvin sisarta ja veli avioituivat myös Laviaan. Meitä serkuksiakin oli kaikkiaan jo 14 kappaletta, olivat sikiävää väkeä silloin. Tästä johtui, että koko lapsuuteni ja nuoruutenikin vietin satakuntalais-karjalaisessa ilmapiirissä, kuin kahdessa eri maailmassa. Aina mummolassa Tyrväällä tuo äidin murrekin muuttui joskus jopa huonosti ymmärrettäväksi, kun jutteli mummun ja ukin kanssa. Hehän asuivat Tyrvään Vinkkilässä, jossa sitten asui Pauli Määttänen, pärssis-juurisia hänkin.

Omaa historiaani ja Salon kaupungin synty

Olen oman työelämäni tehnyt pääosin kunnallishallinnon talous-, hallinto- ja tietotekniikan parissa. Sattui niin, että vielä lähes eläkepäivilläni osuin konsultoimaan Salon seutua ja järjestelytoimikunnan jäseniä siitä, miten tällainen 10 kunnan ja 4 kuntayhtymän tietotekniikka yhdistettäisiin ja miten sähköinen Salo 2009 pitäisi toteuttaa.

Eija Pohjola

No, kun näitä konsultoin, kuului kutsu vastaamaan ideoistani ja niin sitä sitten sovin 3 vuoden pestistä v. 2008 maaliskuusta lähtien. Onneksi pestini päättyy v. 2010 lopussa ja pääsen näiden sukuasioiden pariin todenteolla, sekä hoitelemaan lastenlapsia, joita on kertynyt jo kahdeksan kappaletta.

Salon alueen kunnat tekivät kesäkuussa 2007 yksimielisesti päätöksen muodostaa 1.1.2009 uusi kaupunki nimeltään Salo. Tällöin syntyi 55.000 asukaan kaupunki, jolla on n. 3.800 työntekijää. Nämä sitten 30.04.2008 mennessä järjestelytoimikunnan päätöksellä sijoitettiin uusiin tehtäviinsä.

Alueellinen yhteistyö kaiken perustana

Salon alueella kaiken perustana oli pitkään tapahtunut alueellinen yhteistyö sairaan- ja terveydenhoidon parissa. Sitä olin itsekin valmistelemassa toimiessani vuoet 1976-1980 Salon aluesairaalan talousjohtajana sekä hallituksen ja valtuuston sihteerinä, sekä yhteisen terveyskeskuksen ja aluesairaalan rakennushankkeen suunnittelun johdossa. Lisäksi jo aikaisemmin myös elinkeinojen kehittäminen oli yhteistä, sekä toteutettiin jo etukäteen yhteinen alueellinen tietoverkko.

Näin meitä hallitaan ja me “hallitsemme”

Salon kaupunkia johtaa kaupunginjohtajan apuna 8 toimialajohtajaa, joista tietohallinnon toimialajohtajana saan olla yksi jäsen näitä uusia asioita toteuttamassa. Tästä kaikesta seurasi, että enpä eläkeläisenä arvannut, mihin olin pääni pistänyt. Vaihtuivat kohtuullisen rauhalliset johtavan konsultin puolieläkepäivät tiukkaan kalenterin mukaan elämiseen ja paikasta toiseen juoksemiseen. Ei enää auttanut ottaa tehtäväksi vain niitä projekteja, joita halusi, vaan täytyi tarttua kaikkeen, mikä vähänkin viittasi tietotekniikkaan ja sähköiseen asiointiin.

Äidin opit arvossaan

Eipä siinä sitten aina oltu oikeana aikana oikeassa paikassa, mutta selvitty on satakuntalaisella itsepäisyydellä ja karjalaisella kekseliäisyydellä ja joustavuudella. Oma osansa varmaan on jo äidiltä opittu lihakaupan myyjän käytösresepti: “Kuulepas Timo, tässä kaupassa ei sitten näytetä vihaista naamaa asiakkaille! Heille hymyillään ja tuolla takahuoneessa on tukeva pöytä, jolle voit lyödä nyrkkiä ja sitten taasen tulla iloisena palvelemaan kaikkia asiakkaita.” Se oppi on auttanut monessa vaiheessa, kun kaikki ei mennyt, kuten olisin halunnut.

Nyt kuitenkin 10 kuntaa on aloittanut toimintansa, mutta melkoisen ongelman olin saanut vielä lisänä kuormaani. Minun piti hoidella 10 kunnan ja 4 kuntayhtymän puhelinvälitystiedot kuntoon. Keskuksia oli kolme, numeroita n. 3.000, puhelinluettelotiedot vähän ajastaan jäljessä. Piti myös miettiä, miten soitellaan sisäisillä lyhytnumeroilla toisillemme 3800 työntekijöille, jotta emme huku liian suuriin puhelinlaskuihin. Yhdistelimme samalla kaikkien ent. kuntien ja kuntayhtymien palvelunumerot uusiin Salo 2009 -numeroihin. No kyllä tämäkin onnistui jotenkuten, mutta lehdestä sain kyllä parikin kertaa lukea, kuinka taitamaton tietohallintojohtaja Salolla on ja miten tietohallinto on kuin viime vuosisadalta, kun ei kaikki heti alkuun toiminut ongelmitta. Olisin mielelläni hakenut rautakaupasta riittävän paksua rautalankaa ja pyytänyt ko. valittajat vääntämään minulle mallin, miten asiat olisi voitu hoitaa niin, että mitään ongelmia ei olisi syntynyt. Kun sitten selvittelin, keitä nämä kirjoittajat oikein ovat, selvisi, että kaksi sellaista, jotka kynsinhampain yrittivät joka vaiheessa estää kuntien yhdistymisen. Ongelmana näissä yhdistymisissä on tietenkin se, että palvelut eivät voi jatkua kaikilta osin sellaisina, kuin ne kuntakohtaisesti olivat. On noudatettava liittymissopimusta ja yhdessä sovittuja pelisääntöjä palvelujen järjestämisessä. Jotakin jää pois ja jotakin saamme lisääkin.

Moitetta seuraa, kiitosta harvemmin

Eipä yleensäkään näissä yhdistymisissä lehdissä kiitosta jaeta, mutta moitteita kyllä ja huolta siitä, että uuden kaupungin joka nurkalla ei saa samaa palvelua kuin keskustassa. Johtajina ollessammetarvitaan paksua nahkaa ja pitkää pinnaa. No olenpa tähän jo tottunut valtiota ja kuntia yli viisitoista vuotta palveltuani.

Rahat ja resurssit asettavat kuitenkin omat rajoituksensa palvelujen määrälle ja laadulle. Määrääpä tuo Herra Valtio meitä myöskin, mitä voimme tehdä ja mitä emme, kun rahaa emme kaikkeen voi osoittaa. Ja nyt sitten iski vielä tämä lama päälle.

Laaja kaupunki ja hajasijoitetut toiminnot

Melkoisena ongelmana meillä luonnollisesti on hajasijoittuminen useisiin toimipisteisiin. Kouluja ja päiväkoteja sekä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja tarjoamme ehkä n. 120 eri pisteessä. Hallinto on sijoittuneena hajautetusti n. 10 eri toimipisteeseen entisten kuntien Salon kaupunki, Halikon, Kuusjoen, Perttelin, Kiikalan, Suomusjärven, Kiskon, Perniön, Särkisalon ja Muurlan kuntien alueilla. Näistähän tämä uusi Salon kaupunki muodostettiin lopettamalla kaikki edellä mainitut. Kuntia ei siis liitetty yhteen, vaan lopetettiin vanhat kunnat ja kaupunki ja perustettiin uusi kaupunki nimeltään Salo. Suurinta kiistaa aiheutti vaakuna, onko se vanhan Rikalan kauppapaikan, Halikon vaakuna vai Salon joutsenvaakuna. Vieläkin tuo taikina kuohahtelee yleisökirjoituksissa, ei muutoin.

Edellä mainituista syistä alueellinen tietoverkkomme on elintärkeä hermoverkko, jonka varaan kaikki tietotekniikkamme rakentuu. Siinä meidän oli yhdistettävä Salon kaupungin ja 10 kunnan verkot sekä 4 kuntayhtymää mukaan lukien. Urakka oli melkoinen, mutta on jo valmis ja toimintakunnossa, verkkoon liitettynä yli 2000 työasemaa palveluineen.

Aluetoimikunnat ja monipalvelupisteet

Salon kaupungin alueiden edustajina toimivat 5 aluetoimikuntaa ja jokaisessa entisessä kunnassa toimii informaatiota ja asiantuntijapalveluja jakaen ns. monipalvelupisteet, joissa tarjotaan sellaiset tavanomaiset hallintopalvelut, joita ennen sai kunnantoimistoista. Tämä edesauttaa, että laajassa kunnassa palveluja on saatavissa kussakin ent. kuntakeskuksessa varsin hyvin matkustamatta Salon keskustaan.

Hajasijoituskin väliaikainen vaihe

Onneksi saamme uuden kaupungintalon valmiiksi v. 2010 lopulla ja pääsemme keskittämään toimintojamme. Siitäkin sain itse sitten lisähommia – pitäisi suunnitella uusi mobiilityöyhteisö ko. kaupungintaloon. No, sekin kyllä hoituu vanhalla kokemuksella ja uudella teknologialla sekä hyvien asiantuntijoiden ja suunnittelijoiden avustuksella. Oma toimintani on ensisijaisesti koordinoida ja johtaa kaikkia näitä eri projekteja, joita toteutamme uuden uljaan Salon toimimiseksi
odotusten mukaisesti.

Oma osastoni

Organisaatiossani on 25 tietohallinnon ammattilaista ja 3 puhelunvälityshenkilöä. Vastaamme n. 2000 työaseman ja koko Salon alueen ohjelmistojen ja tietoverkkojen toiminnasta sekä hallinnon sähköisestä asioinnista. Meillä on sähköinen hallituksen ja lautakuntien kokousmenettely sekä sähköinen äänestysjärjestelmä valtuustolla. Kaikki viranhaltijoiden päätöksenteko tapahtuu myös sähköisesti, virkavapaudet, loma-anomukset, matkalaskut jne.

Ohjelmistot hankimme eri toimittajilta ja vastaamme niiden käyttöönotosta, käytettävyydestä oman HelpDesk-toimintamme kautta. Samalla takaamme koko 3.800 henkilöille oikeat ja tietoturvalliset käyttöoikeudet ohjelmistoihin ja pääsyn tietoverkkoon. Lisänä tietenkin kuntalaiset, jotka sähköisiä palveluja tulevat käyttämään ja jo laajasti käyttävätkin.

Pyrimme eturiviin! Pääsemmekö?

Pyrimme olemaan Suomen eturivin kunta näissä asioissa, joten kyllä tässä hommaa riittää edelleen, mutta täytyy tunnustaa, että en päivääkään kadu, vaikka eläkepäivät vaihtuivatkin vähän kiireellisempään vaiheeseen. Onhan sitä sitten mukava keinutuolissa keinutellessa miettiä, että olenhan sitä minäkin saanut olla mukana yhtenä lenkkinä uuden uljaan Salon rakennuspuuhissa. Tosin vähän surkuttelen sitä, että se on ollut poissa näistä karjalaisuuteen liittyvästä asioista ja sukututkimuksieni jatkamisesta, mutta kyllä sillekin taasen toivottavasti aikaa löytyy, jos terveyttä riittää.

Aina täytyy muistaa omakin ikääntyminen ja voimavarat, kun tuota työuraa tulee kertyneeksi jo yli 43 vuotta, kun tämän rehkimiseni päätän eläkepäiville. Se on kaikissa vaiheissaan kuitenkin ollut varsin mielenkiintoista ja eri vaiheissaan hyvin haastavaakin. Aikakaan ei aina riitä kaikkeen, mikä olisi kiinnostavaa ja harrastuksenakin mukavaa, mutta se tunne, että jotakin sai aikaiseksi, on mieltä lämmittävä.

Synnytimme Pärssisen sukuseuran!

Kiskon Kärkelästä kesämökiltämme 60-vuotispäiviltäni v. 2004. Kuvassa on poikani Jouni Pohjola ja lastenlapset. Jouni piti laulutuokion Ukille, joksi minua kutsutaan, kuten minäkin aikanaan äidin isää, Matti-ukkia. Lavian isovanhemmat olivat taasen Taata ja Mamma, kuten satakuntalainen kutsumanimi tapaa olla.

Sukuasioillekin aikaa on vielä riittänyt, sillä saimme synnytetyksi viime keväänä Pärssisen Sukuseura ry:n, johon ajauduin tietenkin sihteeriksi ja taloudenhoitajaksi, kun näitä Pärssisiä niin intohimoisesti olen tutkinut. Äitini sukujuurten selvittämisestä tuli aiottua suurempi juttu, mutta perin mielenkiintoinen ja nyt tuloksista ovat lastenlapsenikin jo varsin kiinnostuneita. Siksi olen nautinnolla tutkinut tutkimasta päästyäni tuota verratonta pyhäkyllöisten koulupiirikirjaparia. Kiitos koko kirjaköörille erinomaisesta aikaansaannoksesta, jonka olen jokaiselle jälkipolven haaralle ja sisaruksilleni kullekin omat sarjansa jakanut.

Salon kaupunki siis toimii, palvelut pelaavat, www-sivutkin saimme hienoon kuntoon, ks. www.salo.fi ja sähköisessä asioinnissa olemme toivottavasti tämän vuoden lopussa jo mallikaupunki. Salon kaupunki on muuten yksi Suomen kesämökkirikkaimmista kunnista, yli 7000 mökkiä, joka tietää n. 20.000 kesäasukkaan väestölisäystä kesäiseen aikaan. Tällaisia terveisiä täältä Salon seudulta blogiimme!

Terveisin

Timo Pohjola
Pärssisen Sylvin poika Salosta
tietohallintojohtaja
Salo 2009

- Meill´ siel´ kotonn…

Silloin asuttiin Tyrväällä, ainoassa minun lapsena kodiksi tietämässäni ja tunnistamassani paikassa. Äidin kotonn´ kaikki oli ollut tai tapahtunut ennen syntymääni Viipurin läänin Pyhäjärven Pyhäkylässä. Paikassa, josta lapsen mieli rakensi ympärillään kuulemistaan seikoista pala palalta oman kuvansa ja käsityksensä. 1950-luvulla ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia päästä paikan päälle näkemään, millaista siel´ kotonn´ oikein oli.
Ei äiti tuolla sanonnallaan milloinkaan pyrkinyt moittimaan tai halveksumaan oloja Tyrvään kodissamme, hänen kommentteihinsa ei sisältynyt ollenkaan arvoasteikkoa paremmin tai huonommin. Monet merkittävät asiat vain olivat tapahtuneet siellä tai olleet jotenkin erilaisia kuin silloisessa Satakunnassa, nykyisellä Pirkanmaalla.

Kun itselleni on ehtinyt kertyä jo ikäjanaa yli puoli vuosisataa, lapsuuteni 50-luku näyttää nyt olleen vain nurkan takana ajasta, jolloin vanhempani ja siskoni olivat joutuneet jättämään rakkaan kotiseutunsa. Silloin lapsenahan sota ja sitä edeltävä aika tuntuivat tapahtuneen ikuisuuksia sitten.

Tuo “en mistään kotoisin” -tunne vaikutti varmaan aikanaan siihen, että vaikka koti ja perhe olivat rakkaita ja tärkeitä, en koskaan kokenut juurtuneeni tyrvääläiseen savikkoon. Jo koululaisena minulle oli selvää, että paikkani on oleva jossain muualla heti kun lukio on käyty.

Opinnot veivät Tampereelle ja niiden loppupuolella etsin tietoisesti työpaikkaa Itä- tai Pohjois-Suomesta. Molemmista sellainen tuli tarjolle, mutta valitsin idän, kun näin Suomen kartalla suurten järvien ympäröimän Liperin. Täällä olen viihtynyt jo yli 35 vuotta, mutta juuria ei ole tainnut vieläkään kasvaa. Kotini on siellä, missä läheiset, tärkeät ihmiset ovat, ei missään tietyssä paikassa.

1970-luvun loppupuolella äiti muutti isän kuoltua perässäni tänne Pohjois-Karjalaan. Ja mukana muutti lapsuudesta tuttu lause: – Meill´ siel´ kotonn… Mutta kuinka ollakaan, nyt se tarkoittikin useimmiten entistä kotiamme Tyrväällä. Itse olen yrittänyt omassa puheessani kyseistä lausetta välttää, koska se kuulostaa siltä, etten tuntisi olevani kotonani kotonani…

Vuosien varrella minulta on kysytty lukemattomia kertoja, mistä olen kotoisin. Olen vastannut kuten olen tuntenut: – En ole mistään kotoisin, mutta kävin kasvamassa siirtokarjalaisten, pyhäjärveläisten lapsena Tyrväällä.

Tänä päivänä on sananmukaisesti totta, etten ole mistään kotoisin. Syntymätodistuksessani mainittua Tyrväätä ei enää ole. Siitä tuli ensin osa Vammalaa ja tämän vuoden alussa Sastamalaa.

Mistään en ole kotoisin, mutta mieleltäni olen aina ollut karjalainen ja sellaisena pysyn.

Riitta Parkkinen

• Riitta Parkkinen o.s. Savolainen
• syntyisin Tyrväältä (Sastamalasta)
• nykyisin Liperissä Pohjois-Karjalassa
• 1951 syntynyt
• Pyhäjärveläisten Lauri ja Hilda (o.s. Sirkiä) Savolaisen tytär
• toimittaja
• Mieluisia harrastuksia ovat mm. aviomiehen kanssa eri puolilla maailmaa reissaaminen, lukeminen, uiminen kesällä järvessä ja talvella avannossa, ystävyyssuhteiden ylläpito ja luonnon ihmettely…

Viel lippu liehuu

Hyvi nukutu yö jälkie mieki Itsenäisyyspäiva-uamun kymmeneks jouvutaisi Kiika kirkkuo. Siel kirkherra huasto järkevii itsenäisyyvest ja Jumala pelkiämisest. Vakkuat kirkkokuorolaiset laulullua juhlistiit yhesolluo ja veisattii myö koko kirkkokansa monta isämmua-aiheista virttäki.

Sit siirryttii ulos sankarhauva ja Karjalua jiäneihe vainajii muistomerkkilöi luoks. Seppelpartiot, kantajin eläkeläisest lukiolaisie, saapuit paikal. Heist mie tunnisti ainaki yhe karjalaisii minijän sekä vävyn ja yhe vävykokeluan.

Kantorko puhals torvel, ni Isänmua virski kajaht komijast. Yks vaimoihmine puhu viisuast ja seppeliet laskiit muistomerkkilöil arvokkuast. Sinirist-lippu sankarhautoi vieres liehu hiljases tuules. Kiitoksii, ku suap viel liehuu.

Laulu Suomelle

Hyvis ajo enne neljiä iltapäiväl mie sit ehätäisi jo Vammalua. Talkoil rakennetus monkäyttöises helluntaikirkos o vuosittai Itsenäisyyspäivä aikoi järjestänniet hienoja joulumusiikki-tillaisuuksii. Joulumusiikkijuhla 2008 anto mitä lupas. Ol soittajii ja laulajii sekä leikkijöiki kaikeikkäisii. Mite löytänyötki pienest seurakunnast nii paljo musiiki taitajii. Tervetulotoivotukse jälkie mieste ryhmä laulo komijast Finlandian. Sit astuit laval kaik laulajat pienimmäst suurimpuo, sekä viulu- ym soittajat ja säestäjät. Mahtavast kaiku ilmoil; Laulu Suomelle. Esitys herkist varmast jokkaise kuulija iha syvämme pohjua myöte.

Joulumusiikki jatku sit monelaisel kokkuopanol ja pelil esitettyn, sekä yhteisest laulettun. Partuntise ohjelma jälkie maistu hyvält nuorte järjestämä Joulune kahvitarjoilu.

Kivennapa kestää

Mie jo viikko sit kerkesi lukemua se Karjala Liito kirjakilpailu voittanie kirja; Kivennavan Vehmainen ja Riihiö – Kohtalon raja. Niiku Laukkase Markku Karjala-talol totes, ni se kirja o hyvi selkijiä tekstii ja issoi kuuvvii. Sen lukemises ei miulkua mänt ko päivä. Hyvä kirja kaikestua.

Itsenäisyyspäivän mie päiväl jatkoi toise Kivennava kirja – kunniamaininnan suanie pitäjäkirja – Kivennapa kestää – lukemista. Sitä jatkoin tuas illal, ku Vammalast piäsi kottii.
Kylhä se Pyhäjärve historiaki tietää kertuo monemoisist sova kiroist ja hävityksist. Mut hyvi avartauvua ainaki miul o lukkii siint, millasta o se ihmisii elämä olt tovellises rajapitäjäs, kute esmerkiks Kivenaval.

No, tiä Kivennapa kestää-kirja o mone asjatuntija voimi kaikes rauhas kirjutettu. Sen lukemises miul männyö viel monta päiviä. Sitäkö niäs täytyy iha ajatuksel lukkii. Mut hyvi opettavaine se miul ainaki o monel taval. Tiä meijä yhteise isänmuan arvo senku yhä lissiä nousuo. Ja esissii työpanos vaikeis olois.

Itsenäisyyttä

Mites ne Linna juhlat männiit? A niihe katsomisest toiset saivat pittiä huole. Meil ko ei uo niitä tikipoksiloi, ni vaimo mitä lie ratiost juhlii kuunnelt. Miu itsenäisyyspäiväi ohjelma mahtu iellä kerruttuu. Ja kyl se miul hyväst riitti.

Mie kuulu siihe vanhimpua ikäluokkua, mikä ei virallisest joutunt sottua. Vaik kylhä mie sota-aja muistan, mitä se ol. Mut ei tarvint kuitekua rintamal olla. Eikä ies evakkuokua lähtii tykkitules, niiko kivenappoiset sielt rajalt.

Mie en kyl ossua tarpieks kiitolline olla kaikest siint varjeluksest ja suojeluksest, mitä elämä varrel uon suant osaksei.

Jot tälläne ol miu Itsenäisyyspäiväi armo vuon 2008.

Rauhallist jouluaikua mie toivota Teil itsekulleki säädylle !

Toivo